Jumalan haltuun

”Siellä seisoimme, vanha juutalainen mies ja nuori pappismies Suomesta, ihmettelemässä maailman menoa. Yhtäkkiä minun ajatukseni lensivät pienen saaristolaisseurakunnan hautausmaalle, jossa me eräänä kauniina kesäpäivän siunasimme vanhan kalastajan vanhan vaimon haudan lepoon. Muistan vieläkin selvästi sen vanhan miehen tuulten ja veden ahavoittamat kasvot ja hänen lähes nuijamaiset kätensä. Koko mies tuoksui merelle. Koko hänen olemuksensa oli kuin graniitista veistetty. Kun hän toi seppeleensä vaimonsa haudalle, hän laski sen juhlallisesti mutta hivenen ujosti, saaristolaiseen tapaan, ja sanoi itkuaan pidätellen: ”Herra antoi, Herra otti, ylistetty olkoon Herran nimi.” Sitten hänen äänensä ei enää kantanut, vaikka hän yritti jatkaa. Lopulta hän sai kuitenkin äänensä taas kantamaan, ja kuulimme hänen jäähyväissanansa vaimolleen: ”Vaimo, ylös sinä kerran nouset. Sinä päivänä jolloin jälleen seisoimme yhdessä Jumalamme kasvojen edessä.”