Hedelmästään puu tunnetaan

Onko ajatus siitä, että kristityn elämän kuuluu hedelmän kantaminen rohkaisevaa vai ahdistavaa? Onko puhe hedelmän kantamisesta lakia vai evankeliumia? Tuoko sen ajatteleminen iloa vai murhetta? Saako sen ajatteleminen aikaan huokauksia, kun tuntuu siltä, ettei omassa kristillisyydessä juuri ole kehumista? Vai osaanko riemuita kaikesta siitä, mitä Jumala on kauttani tehnyt elämäni eri vaiheissa ja mitä hän tahtoo tehdä jatkossakin? Olisiko mahdollista, että voisin olla kuin omenapuu, jonka hedelmiä en itse voi nauttia, mutta jonka hedelmät tuovat iloa toisille?